Blogi

Tänne kirjoittelemme ajatustemme virtaa sitä mukaa, kun aikaa on ja aiheita annetaan mieliimme.

Blogi arkisto

Etusivu » Blogi


Irtipäästö

14.12.2017


Poikani Elmeri - Mestari El Morya

 

 

Poikani Elmeri inkarnoitui vuonna 2007 pienen pieneksi hetkeksi Maan päälle, minun esikoisekseni. Hän syntyi kuolleena. Kuolemansa jälkeen hän jäi vierelleni, ohjaten minua oikealle polulle. Sanotaankin, että lapsi jää kuolemansa jälkeen vanhempiensa vierelle niin pitkäksi aikaa, kuin äiti tai isä tarvitsevat häntä. Minä tarvitsin häntä seuraavan 5,5 vuoden ajan.

 

Näin hänet pienenä poikana, joka hymyili aina ja hän selvästi tarkkaili minua... Avaan tätä asiaa hieman enemmän, mutta ensin joulukuun alun hoidosta sen verran, että kanavoimamme Arkkienkeli Mikaelin ja Mestari El Moryan hoito...Tämä parivaljakko on Mestari Melchizedekin lisäksi läheisimmät työkaverini, oppaani ja auttajani, joten tämä hoito on ollut jotenkin niiiiiiiin paljon henkilökohtaisempi minulle, kuin mikään ikinä koskaan.

 

Olen itse saanut aivan järjettömän isoja negatiivisia sidoksia poikki Mikaelin ja El Moryan avulla, sellaisiakin, jotka ovat olleet tietoiselta mieleltäni piilossa, mutta ne ovat vaikuttaneet elämäni jokaiseen päivään. Joka kerta kun olen ajatellut, että tulen kanavoimaan ainoastaan heidän energiaansa hoidossa, ei kyyneleille ja kiitollisuudelle ole meinannut tulla loppua. Se, että voin auttaa heitä halukkaita, jotka ovat valmiita ottamaan apua vastaan ja päästämään irti, olen kiitollinen
 
Poikani Elmerin kuolema vei pohjan elämältäni ja jouduin kovasti miettimään tarkoitustani ja järkevää syytä olemassa ololleni. Olen kuvaillut tuskaani kokemuksella, kuin minutkin oltaisiin haudattu yhtä aikaa, mutta elävältä. Jos olet joutunut hautaamaan lapsesi, tiedät varmasti tunteen, josta puhun.

 
Elmerin kuoleman jälkeen näin unen, jonka muistan edelleen hyvin selkeästi, aivan kuin olisin sen juuri nähnyt. Seisoin vitivalkoisessa huoneessa, joka oli täynnä valkokaapuisia harmaahiuksisia miehiä, joilla oli harmaat parrat. Tunnelma oli hyvin rauhallinen, turvallinen ja kunnioitettava. Kutsuin heitä mielessäni "partaukoiksi". He olivat Ylösnousseita Mestareita, Valkoisen Veljeskunnan jäseniä.
 
Kaksi heistä käveli minua kohti. He toivat suurta, järjettömän painavaa liiviä mukanaan, ja pujottivat sen pääni yli. Vitsailin heille, että "Mikäs luotiliivi se tämä on?" He olivat vakavia. Toinen heistä sanoi minulle, että

 
"Piia. Tämän avulla sinä et murru. Sinä olet vahva. Vaikka mitä tapahtuu, sinä et murru."
 
He kiristivät liivin soljet neljällä metallisoljella tiukasti kiinni kylkieni ylä-, ja alapuolelle. He kiristivät ne niin kireälle, etten pystynyt enää hengittämään kunnolla, ja ryhtini painui hieman kasaan. Liivi oli niin painava, se oli kiinni rintakehässäni ja selässäni, se oli raskas ja epämukava. Tuo liivi oli kuitenkin minun turvani joka piti minut kasassa, mutta samalla se oli poikani kuolemasta johtuva suruni ja tuskani, aivan kamalan, kamalan painava fyysinen ja henkinen taakka. Siihen kiteytyi minun kaikki tunteeni joita kannoin lapseni kuolemasta, häpeä, katkeruus, epäoikeudenmukaisuus, viha, tuska, tapahtuman järjettömyys, epäonnistuminen, kiukku, kipu, pelko, lohduton suru. Tuon liivin kanssa elin monta vuotta ja olin koko ajan fyysisesti kipeä ja henkisesti rikki. Minä kuitenkin pysyin kasassa.
 
Kun valmistuin enkelihoitajaksi, tuli poikani aika lähteä viereltäni valoon. Hän sanoi, että nyt olen oikealla polulla ja tulen pärjäämään, mutta ensin minun pitää päästää hänestä irti. Se on ollut vaikein asia elämässäni. Päästää irti säälistä itseäni kohtaan, päästää irti ajatuksesta ja pelosta, että emme enää koskaan kohtaisi, päästää irti itsekkyydestäni ja halustani pitää hänet vierelläni. Itse asiassa minulla ei riitä edes sanoja siihen, miten vaikeaa ja raastavaa tämä oli. Olin jo lukemattomia kertoja luullut päästäneeni irti, mutta minulle selvisi, etten ollut lähimaillakaan. Olin vain piilottanut suruni kaikilta, myös itseltäni. Niinpä aloin jälleen tietoisesti työstämään irtipäästöä.
 
Elmeri oli pieni poika, joka katsoi minua silmiin, ja kysyi, että
"Äiti, saanko minä nyt mennä?"
 
Polvistuin hänen eteensä, jotta silmämme olivat samalla tasolla. "Tottakai kulta", minä vastasin, ja hän nyökkäsi ja kääntyi kohti valoa. Hän otti pari askelta, minä katsoin... Tunsin, miten kipu puristi sisimmässäni, kuin sydämeni ja ylävatsani kohdalla olisi ollut suuri käsi, joka puristui nyrkkiin, kiristäen kaikkia sisuskalujani. Hengitin pinnallisesti, minuun sattui... En pystynyt katsomaan enempää, minun oli pakko huutaa, että
"EI! En pysty! Tule kulta takaisin!!!" Elmeri tuli takaisin syliini, hän antoi minulle aikaa. Tsemppasin itseäni, purin hammasta yhteen, poljin jalkaani lattiaan, halasin poikaani, silitin ja sanoin, että "Mene vaan kultaseni, kyllä äiti pärjää...."
 
Elmeri otti noin neljä askelta valoonpäin, mutta en voinut itselleni mitään, minun oli pakko kurkottaa käteni ja huutaa, että
 
"EI! Tule takaisin, älä jätä minua!"
 
Hän tuli takaisin. Halasin häntä niin tiukasti. Suukotin hänen poskeaan, hiuksiaan, silitin hänen olkapäätään... Kamppailin itseni kanssa, painin niin lujaa suruni kanssa, ja sanoin hänelle, että "Mene vain kulta. Pidä itsestäsi huolta. Minä pärjään kyllä."
 
Minuun sattui niin lujaa. Niin lujaa, kuin joku olisi repinyt sydämeni rinnastani irti. Mutta pystyin siihen lopulta. Viimein päästin irti hänen kädestään ja katsoin kuinka tuo rakas pieni poikani valkoisessa kaavussaan, juoksi iloisena valoon.
 
Minä itkin, huusin tuskaani, kiljuin kipuani ja kaaduin polviltani naamalleni tuskani kourissa. Minä itkin niin lujaa. Itkin kiitollisuudesta ja vapautumisesta, itkin irtipäästön tuskaa ja onnea. Itkin rakkaudesta, kivusta ja surusta. Itkin helpotuksesta. Suurin tunne oli kuitenkin järjetön kipu.
 
Seuraavassa näyssäni tuo vanha tuttu partaukko käveli luokseni. Hän piti valkoisen kaapunsa huppua päässään ja selvästi vältteli katsekontaktia. Hän otti liivini soljesta kiinni ja minä kysyin, voiko tämä olla totta? Nytkö saan luopua tästä liivistä? Luulin, etten ikinä pääse siitä eroon. Liivin metallisoljet napsahtivat auki, enkä ole koskaan itkenyt niin syvää itkua, niin pitkään, niin lujaa, niin ulvoen.
 
Tämä oli irtipäästön hetkeni. Se oli irtipäästöä kauheimmillaan ja kauneimmillaan. Varmasti naapuritkin kuulivat tuskaisen huutoni, johon kiteytyy kaikki äidin tunteet menetettyä lastaan kohtaan, aivan kaikki. Kun liivin viimeinenkin solki napsahti auki, pystyin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen hengittämään helposti ja kevyesti sisään ja ulos, fyysiset kivut helpottuivat, kun liivi ei enää puristanut kylkiäni ja lapaluitani, se ei enää painanut hartioitani kasaan. Pystyin suoristamaan selkäni, pystyin ojentamaan hartiat taakse.
Hän nosti liivin pääni yli pois ja minä kysyin, että
 
"Jaksatko varmasti kantaa sitä, kun se on niin mahdottoman painava? Teitähän oli silloin kaksi, kun te laitoitte sen minulle, ja nyt olet yksin."
  
Hän ei puhunut, hän vain nosti liivin ja lähti kävelemään minusta poispäin, vetäen liiviä lattiaa pitkin perässään. Olin helpottunut, mutta ihmeissäni. Yhtäkkiä oloni oli 1000kg kevyempi. Huusin hänen peräänsä, että

 
"Missä Elmeri on? Onko hän päässyt jo valoon?" Hän jatkoi matkaa eteenpäin, nosti kätensä ilmaan ja huikkasi, että
 
"Elmeri - hän on mennyt jo."
 
Mikä helpotus. Sain konkreettisesti tuntea miten irtipäästäminen keventää oloani. Poikani syntymä-, ja kuolemapäivä ei ollut enää maailman surullisin, epäreiluin ja kauhein päivä maailmassa, vaan se oli syvän kiitollisuuden päivä.
 
Tämän jälkeen poikani ilmestyi minulle viimeisen kerran pienenä noin 5-vuotiaana poikana. Hän katsoi minua silmiin ja hymyili. Hän katsoi minua edelleen syvästi silmiin, ja sitten hän alkoi kasvamaan, kasvamaan ja kasvamaan. Siinä hän oli edessäni, vanhana, viisaana, harmaahiuksisena, harmaapartaisena miehenä. Hänen silmänsä, niissä oli se tuttuus, jonka sieluni muisti, jonka tietoinen mieleni oli unohtanut. Ensimmäistä kertaa hän ei ollutkaan ainoastaan vakava, vaan hän hymyili. Hymy oli tuttu, katse oli tuttu, energia oli tuttu. Hän oli juuri se "partaukko", joka Valkoisen Veljeskunnan kanssa oli tullut luokseni heti Elmerin kuoleman jälkeen, joka laittoi minulle liivin, joka vuosia myöhemmin otti minulta liivin. Tunnistin hänet.
"Olen Mestari El Morya. Sinulle Piia, olen aina Elmeri."
 
Tämä on yksi suurista kokemuksistani, jonka minun piti jakaa teille. Elmeri on oppaani, mestarini, tukeni ja turvani. Hän mm. antoi meille ohjeen kanavoida tammikuussa alkava Ylösnousemuksen portaat -koulutus.
En silloin joskus tiennyt, että tulen kanavoimaan El Moryan energiaa, tekemään töitä hänen kanssaan näin tiiviisti, olemaan Valkoisen Veljeskunnan lähetti yhdessä Teemun kanssa. Mutta näin on tarkoitettu. Oivalsin, miksi meille annettiin yrityksemme nimeksi Valkoisen Liekin Voima. Ensin minulle, ja kun soitin Teemulle ja sanoin, että
 
"Valkoisen Liekin Voima", hän vastasi, että "Mulle sanottiin just sama nimi!" Valkoinen Veljeskunta kantaa valkoista ylösnousemusliekkiä. Meidän tehtävämme on olla Valkoisen Liekin Voima
 
Uskon, että ymmärrätte nyt minua paremmin, miksi juuri tämä Mikaelin ja El Moryan hoito on niin tärkeä, miksi toivon, että jokainen voisi ottaa sen vastaan. Tiedän, että vain he ottavat, jotka ovat valmiita. Jokaisella on tietoisia ja alitajuisia asioita, tunteita, pelkoja, esteitä, muistoja, sidoksia ja kiinnikkeitä, myös sellaisia, joista on kuvitellut jo aikaa sitten päästäneensä irti. Niin minäkin luulin pitkään, että olin jo päästänyt poikani kuolemasta irti, mutta olinkin vain haudannut kaiken sisimpääni. Irtipäästäminen ja vapautuminen tulee muuttamaan koko elämän, sitten kun ihminen on valmis. Kaikki tapahtuu kaikkien korkeimmaksi parhaaksi.
Kukaan ei ole yksin näiden asioiden kanssa, et sinäkään

 


Rakkautta päivääsi

 

Piia

 

 

Become who you are
- Tule siksi, joka olet-

Tietosuojakäytäntö ›